So, here it is. We have roamed the streets and now we are back, battle bruised and barrels still smoking. All Partakuva members were bound to take part and so we did.  And we are happy to say that there were two other people taking part in this challenge. That is two people more than we expected! Thanks folks! Links to these efforts are below:

Hese took his photos in Strasbourg, check them out here.

And Lintsi did her shooting in Tornio, you´ll find the shots here.

Below you´ll find our efforts

In my face street photography

Brutal assigment, thanks to Konsta. I noticed that I’ve drifted pretty far mentally from street photography during the recent years, whole thing was really difficult. But this is good stuff – failing makes you humble. This kind of stuff should be done weekly.

And why I think I failed? The reason is that I was just too polite. I wasn´t pressing on the situations, not going close enough and I was hesitating too much to take the picture. Also I managed to press the button just a little bit too early or  slightly too late. The worst thing was that after I took the photo, something interesting happened and of course I couldn’t shoot that. Most dissapointed I am with the last shot, my timing was totally off. But I do like the one with woman covering her face. Technically it is pretty clumsy but I think it works with the feeling.

-Jarkko

—

Ironically, all the time I was taking these photos a certain passage of a certain Eminem-tune (of all artists?!) from couple of years back rang in my head, it goes something like this: “If you only have one shot do not miss the change to blow.”

Well, that’s basically all I did, miss and miss and miss. God damn it was hard, why did I put myself through this? The santa claus shot had all the ingredients in theory, but in practice the camera adjustments fell apart. The shooting-picture and the pole walking shots seemed funnier in my head than they do here. I have no excuse for the other ones. I found myself hesitating with every shot. Many way better shots than these just walked away while I thought to myself that something better will come along. It never did.

Konsta

Like Jarkko said, this one was brutal. It was a beautiful day at the university restaurant when Konsta suddenly walked past me with his turkey pasta and stopped. I never thought what he would say next would literally change my whole view of photography. Something like two weeks later I was hanging around in the city center, having a bad hangover (thanks guys) and trying to focus my eyes to people in the freezing cold weather. I’m not going to get the grand prize with these shots, but instead I learned something very important. Street photography is damn powerful, but you have to look, be bold and live in the moment. When the shot is in front of you, you can’t just let it go. It will never come back. If there was one photographer that made me study photography, it was Boogie who still reminds me of both Cartier-Bresson’s and Batman. I always wanted to be like him, know my surroundings capture those decisive moments. Konsta’s challenge made me realize I have to stop concentrating on the technical aspects and start looking, breathing and living the city I’m living in. That’s how Boogie gets his shots. Thanks guys! This was shameful but great fun too.

- Tatu

Posted by Jarkko
0 comments on this blog article.

Posted by Jarkko
2 Comments on this blog article.

First of all: The deadline for the challenge has been postponed to the end of next week, the new date hence being 28th of this month. There’s two perfectly sincere reasons for that: 1) All three of us are naturally running late with our own entries. 2) We want to avoid the humiliating situation, where we wake up to notice no one else took part to our play. This way we’ll have time to harass and bribe more people to join in.

Meanwhile I’ll bluff with a new post.

The cyclic nature of photography has been discussed here before and no wonder, it’s probably familiar  feeling for everyone taking photos. For me the different phases are usually related with learning new things. When I learn, I’m inspired. Learning gives one a sensation of progress while it also show’s you how much one just doesn’t know. I’m still quite young and new to this trade, so for long the learning came naturally: there were always more talented people around and all I needed to do was to keep my eyes open and suck every piece of knowledge I could possibly muster. Lately, however, I feel like I’ve been in a more solitary place photography-wise. I haven’t interacted with people too much and it’s pretty sad. I’ve just taken the same photos and done the same post-processing tricks all over again for too long. I haven’t assessed my weaknesses and worked on them, just done things I know I can somehow handle. The progress is hard alone, no one is giving any directions, one just has to guide oneself. But how the hell am I supposed to know what’s good? Although I should know, right?

This all being said, I’ve been wanting to do something with completely different feel. Something quite personal and in a non-ironic manner (you know: acting as if you actually gave something of yourself away when it’s actually obvious you didn’t. That’s how I roll). Also I’ve been sick with all the contrast in my  photos. These images may be a fumble towards something different.

Posted by Konsta
1 Comment on this blog article.

EDIT:
The photos in this post are not my entry to the challenge if someone thought so, as it seems some did ! These are just street photography in general. There are of course some hints to it, like that there was only 4 photos, but it dawned to me that it wasn’t self-evident. I shall post my entry later like everyone else! (trust me, you shall notice when I don’t have hundreds of tries on my disposal)

——

I’ve always felt that street photography is my stumbling block. I just can’t seem to get it done good.

For awhile I’ve also felt that so many essential parts of photography come together in street photography. It’s so intriguingly challenging to patiently seek for the right time and place, when and where this seemingly aimless waving mass on the street suddenly and surprisingly form up some scenery that just couldn’t be planned. Someone has put it more accurately and potently before me… ‘Decisive something’ or something?

—-

Anyway, this blabbering is heading somewhere:

Street photography being the Grand Prix of photography and this specific date being this blog’s six-month-anniversary (!!) I shall present the very first challenge seen in this url. Tatu and Jarkko are somewhat obligated to take part, but the best part is that it’s not only us three this time! Anyone is more than welcome to join in the fun!

So, the rules come here:

1. The idea is to go out to the streets and come back with six amazing pieces of street-photographic-art. So, six photos on the streets, not to complicated, is it?

2. Here’s the twist: You only get to press the button six times! The shutter should only open for six times. We cannot provide any authorized supervisors to see that the rules are followed, but we have enough faith in each others and everybody else’s conscience that there won’t be 600 photos taken and then choosing the best.

3. So, only six photos, and you’ll have the post every single of them, no matter what crap comes out! (hint: if the photo isn’t much, try aggressive photoshopping. that’s what I did with the photos of this post)

4. You can post your photos on the Parta&linssit -facebook page, just clearly state who’s photo it is (there’s an Add a fan photo -section, seek it out). You can also post the photos on your own blog if you have one, just comment below so we’ll find them!

5. The challenge closes at wednesday the 17th of november, all photos should be posted by then. This being a challenge and all, we hope as many participants as possible. Out of all entries we shall collectively pick our favorite and he or she shall win a prize! Also, we’d like to present the winner photos here in our blog alongside our own (if our photos will stand the comparison).

—-

Tämä on niin tärkeää, että postaan haasteen säännöt vielä suomeksi! Parta&linssit-blogin puolivuosipäivän kunniaksi asetan tämän blogin ensimmäisen haasteen, teemana katuvalokuvaus. Haasteeseen saa ottaa osaa kuka tahansa, mieluiten ihan kaikki!

Säännöt kuuluvat seuraavasti:

1. Mene ulos kadulle ja ota 6 kuvaa.

2. Homman juju: saat ottaa vain 6 kuvaa, eli painaa nappia vain kuusi kertaa. Muistikortilta tulisi löytyä vain kuusi tiedostoa.

3. postaa kaikki kuusi kuvaa, olivat ne millaisia tahansa, parta&linssit facebook-sivulle fan photos -osioon tai omaan blogiisi tai flickriin! Pääasia on, että tiedämme juuri SINUN osallistuneen ja että tiedämme mitkä ovat juuri SINUN kuviasi, joten merkitse se selkeästi.

4. Haaste päättyy 17. päivä tätä kuuta. Jarkon ja Tatun kanssa valitsemme osallistujien joukosta oman suosikkimme, joka voittaa palkinnon! Voittajan kuvat julkaistaan myös täällä blogissa.

Kysymyksiä voi esittää kommentilootaan, facebookkiin tai ihan vaikka kasvotusten!

Posted by Konsta
9 Comments on this blog article.

‘

Pistänpä välillä suomeksi. Pyynnöstä voin kyllä kirjoittaa englanniksi saman (meaning I’m writing in Finnish now, but I can translate the whole text to english if requested).

Lupasin tuossa aiemmin laittaa toisen osan tästä kulkukoirasetistä jossa seurasin suomalaisen eläinlääkärin Ilona Otterin ja hänen intialaisten kollegoidensa työskentelyä Nilgirisin alueella, Tamil Nadussa, Intiassa. Järjestö on nimeltään IPAN ja se tekee lahjoitusten turvin työtä tuotantoeläinten ja sitä kautta köyhien intialaisten hyvinvoinnin parantamiseksi, rokottaa ja sterilisoi kulkukoiria sekä pyrkii villieläinten ja ihmisyhteisöjen rinnakkaiselon kehittämiseen kestävään suuntaan. Loistoporukkaa ja kovia tekemään töitä.

Miksi tuollainen otsikko? Edellisessä osassa luki että “sacred buffalos” mutta nyt se ei enää kelvannutkaan. Ensin kuitenkin hieman taustaa:

Jep, kuvissa esiintyvä nautaeläin on todella Nilgirisin vuoristoalueilla elävän, varsin perinteistä elämäntapaa noudattavan Toda-yhteisön pyhä puhveli. Todille puhvelien pyhä sukulinja on kulttuurisesti todella tärkeä, ja siihen kuuluva eläimen sairastuminen kova isku koko yhteisölle. Ilman puhveleita ei ole temppeliä, ja ilman temppeliä ei ole kylää. Oli siis selvää että Ilona ja miehensä Nigel sekä apumies Sam olivat tärkeissä hommissa kun teepeltoon kuolleen puhvelin kuolinsyy piti saada selville ennen toisen (ja viimeisen) pyhän eläimen mahdollista sairastumista. Näytin kuvia Perpignanin kuvajournalismifestivaaleilla muiden kuvieni joukossa useille kuvatoimistoille, ja Corbisin edustajan palautteeseen sisältyi jotain joka todella pysäytti. Oli mukava kuulla positiivista palautetta itse kuvista, mutta tarinankerronnan osalta tajusin olevani aivan kakara ja että tarvitsisin paljon treeniä ihan perusasioissa. Corbisin edustaja neuvoi tiivistämään tarinan pariin lauseeseen ja etsimään sieltä muutamat avainsanat joista pitää olla kuvat olemassa. Tässä yksi tuollainen avainsana on tietenkin “pyhä puhveli”, mutta onkos siitä kuvaa? Koko reppari ei ole tuossa yllä, muutama kuva vain, mutta siitä huolimatta jouduin myöntämään että puhvelin pyhyys ei kyllä näy kuvissa mitenkään. Todat eivät halua koskea eläimeen koska sen henki saattaisi kostaa heille, mutta ymmärtääkö katsoja sen? Epäilen, että ihmisten sijoittuminen kuvissa aukeni tällä tavalla vasta kun luit tuon äskeisen virkkeen. Tietenkin, hitto tietenkin olisi pitänyt pyytää selvemmin päästä katsomaan itse temppeliä vaikka se ei ollutkaan tarinan aihe. Yksinkin kuva puhvelin ja Toda-heimon ikivanhan uskonnon välisestä suhteesta olisi loksauttanut monta palikkaa kohdalleen ja tuonut muihinkin kuviin lisää tehoa.

Tästä kuvajournalismissa on mun mielestäni kyse. Tarinoista. Toda-heimo, IPAN, kulttuurin erityispiirteet (voitte lukea siitä kun juttu julkaistaan), kuolinsyy ja sen suhde Intian nykytodellisuuteen ovat kaikki ainakin mun mielestäni kiinnostavia asioita, mutta tässä tapauksessa en kyllä suoriutunut kuvakerronnallisesti hirveän hyvin. Luotin aivan liikaa siihen että juttu julkaistaan tekstin kanssa, ja pääsen siinä selittämään kuvien väliin ja niiden ympärille jäävät tyhjät aukot. Ja tästä sain kyllä kuulla kuvatoimiston pöydässä istuessa :-) Vaikka printtimediassa tarinat kerrotaankin useimmiten tekstin, kuvan, taiton ja joskus grafiikan yhteisin keinoin, pitäisi muistaa pyrkiä siihen että kuvat yksinäänkin riittäisivät. Siksi pelkkä puhveli ei riitä, varsinkaan, jos sitä kuitenkin sanoo pyhäksi puhveliksi.

Posted by Tatu
0 comments on this blog article.