Color or not to color
Tuesday October 26th, 2010, 10:59
Some time ago I went to shoot young boxers getting ready for Tammer-turnaus. I had one flash that I balanced with ambient light and moved it around the gym. As you can see, I felt more compelled to focus in the boxers doing their solo training routines instead of sparring. I had planned to do series in black and white but then decided to change my mind. Images would have worked in B&W but not in a way I wanted. By “working” I mean that they emphasize those notions, feelings and accents that the photographer wants.
I have a complicated relationship with B&W. I do love it – as most photographers do – but I find it hard justifying the use of it in photojournalism. I mean it is year 2010 – not 1940. I understand that using B&W is a way of getting rid of some distracting factors and the eye has a chance to pay more attention in composition and form. But at the same time you are also depriving information. I am not saying that “thou shalt not covet the world of no colors”. What I am saying is that it feels problematic.
Some photographers doing B&W also state that it links their work to the lineage of the classic photojournalism – in a way recognizing the tradition. Fair enough, I can understand that. But still, I feel that it is a way of aestheticizing the world around us. And I’m not claiming that there is such thing that as objective photography. Choices are made through out the whole process, from choosing a specific lens to post-production – and many of those choices are aesthetical. And heck, many of these photos are purely aesthetical! But for me it is a gut feeling that the use of B&W is like bringing harmony to where there wasn’t any to start with.
I feel that after taking down the color the photo is no longer “here”. It moves somewhere where it dresses up in many disguises and picks up loads of historical baggage. It becomes hostile and introverted towards us who have the burden or the pleasure of existing here and now – smirkingly waving goodbye. It seems determined to cease to exist.
Neljäs kuva ylhäältä. Pitkät kalsarit shortsien on ollu mun huumorille heikko kohta jo pidempään. Tämä kuva kiteyttää. Jenkkishortis ja tykit – mahtavaa!
Alasuoja shortsien päällä onkin jo toinen tarina.
Mukavaa, että on erilaisia kuvia nyrkkeilysalilta. Peilikuva on lemppari.
I admire the cojones! Niin rohkeeta käsittelyä, että ei voi kuin kumartaa.. Samalla supertyylikästä salamankäyttöä.
Kuten ollaan puhuttu, miekin oon painiskellu tän saman asian parissa viime aikoina. Jotenkin hirveä mustavalkokausi meneillään, ja sitä saa kerta toisensa jälkeen perustella itselleen paremmin, miksi taas?
Mun mielestä on täysin irrelevanttia erotella kuvia sen mukaan onko niissä värit vai ei. En ymmärrä koko lähtökohtaa (puhun yleisesti). Sama kuin eroteltaisiin elokuvat sen mukaan mitä kieltä niissä puhutaan tai kuinka kauniita ja komeita näytelijät ovat. Ehkä joku erotteleekin, en minä.
Niin kauan kuin kuvaaminen ei ole vain silmien edessä tapahtuvien näkymien reproamista valokuviin mahdollisimman samankaltaisina kuin miltä ne näytti paikan päällä niin ainoa kriteeri millä itse valitsisin mv/väri väliltä on se mikä tukee kuvaajan omaa tulkintaa parhaiten. Vaikka tekisikin kuvajournalismia niin (mielestäni) kuvaajan on pakko tulkita aihetta. Eihän kukaan mitään reproja jaksa katsella…
Mun mielestä suurin tylsyyden aihe modernissa kuvajournalismissa on juuri se, että “kaikilla” on samat kamerat ja samat tekniset ratkaisut. “Kaikkien” kuvat näyttävät ihan samoilta ja mietin, että johtuisiko se osittain siitä, että kahlitaan itseään tällaisilla turhilla asioilla. Yhtä tyhmää on se, että tehdään mustavalkoa koska “ennen vanhaankin tehtiin”.
Mun mielestä tilanne on hyvin selkeä: jos kuvaajalla on oma visio ja tapa nähdä asioita niin heittämällä kaikki kahleet veke = omaleimaisempaa kuvaa.
IMO mikään tekninen ratkaisu ei tee kuvaa “totuudenmukaisemmaksi” kuin jokin toinen ratkaisu. Taitaapi olla vielä niin, että yleensä kun käytetään sanaa “totuudenmukaisempi” niin se on melkeinpä varmasti synonyymi sanalle “tylsän arkisempi” (jos sallinette pienen kärjistyksen).
Meni ehkä semisti aiheen vierestä, mutta so not!
Edellisestä viestistä jäi vahingossa nimimerkki pois. Viesti n. 3 oli siis mun.
puutela
S: Ei ees menny. Hyvät perustelut, ja sitäpaitsi ainakin mä olen samaa mieltä. Kuvajournalismin ja lehtikuvauksen ero on ainakin mulle juuri tuossa miten dokumentaarinen valokuvaus ymmärretään: todellisuuden objektiivisena toistamisena vai subjektiivisena tulkitsemisena. Jälkimmäinen on jotenkin ajatuksellisesti lähempänä sitä päiväkirjaa viittaavaa journal-ismia, ja ainakin mä toivoisin näkeväni enemmänkin iskelmätermein sanottuna vahvaa tulkintaa aiheista jotka merkitsee kuvaajalle itselleen paljon. Jarkolla on yks sellanen setti, tykkään siitä kovasti, mun en tiedä onko se laittamassa sitä tänne.
Tuosta totuudenmukaisuudesta on pakko sanoa lyhyesti se, että ainahan kuvaaja rajaa jotain kuvaan ja samalla jotain siitä pois. Sitten on vielä kuvakulmat, tekniset valinnat tarkennuksineen jne. ja lopulta sitten kuvien valinta ja kenties vielä taittajan ym. toimituksen henkilöstön ihan uudelleen rakentama representaatio siitä kuvatusta aiheesta. Olis aika kaukaa haettua väittää etteikö siinä näytettäisi aika paljon juuri sitä mitä halutaan näyttää, oli kuvissa värit tai ei. Ei kai todellisuus koskaan aukea samanlaisena edes kahdelle vierekkäin seisovalle ihmiselle, joten vaikea sanoa onko mitän objektiivista todellisuutta edes olemassa. Taipuisin väittämään että ei ole. Ja mites muuten hämärässä kuvaaminen? Ymmärtääkseni valon aallonpituuksista johtuen värit häviävät vähitellen ihan silmilläkin katsottaessa kun valo vähenee. Ainakin monissa omissa yökuvissani on niin paljon väriä, että se on vähintään yhtä “epätodellista” kuin mustavalkokuva samasta tilanteesta.
Hei, tätähän voi sanoa jo keskusteluksi! Ja hemmetin monisäikeiseksi myös, hienoa! Minulle tarjotaan modernistin viittaa, mutta en ole varma haluanko vetää sitä niskaani. Varmasti osa tästä sisäisestä dialogistani liittyy myös siihen oletukseeni, että mustavalkoiseen kuvaan sisältyy tietynlaisia arvolatautumia (klassisuus, harmonisuus, laadukkuus, ajattomuus, kauneus jne.) Nämä latautumat tai kiinnikkeet pahimmassa tapauksessa estävät “näkemästä” kuvaa (mitä se kertoo esittämästään aiheesta, millaisina se esittää kohteidensa elämän, millaisia arvoasetelmia ja näkökulmia siihen sisältyy). En siis katso kuvaa, vaan tyylivalinnoista johtuvia arvottavia konnotaatiota. Kuva ikään kuin välttelee nähdyksi tulemista, if you see what I mean. Voi myös olla, että olen täysin yksin tämän näkökulmani kanssa!
Mukavaa, että tämä provosoi/innostaa edes vähän. Ja ehkä tässä kirjoituksessa pointtina omalta osaltani on se, ettei ole niinkään kyse erottelusta tai rajoitteista tai mistään ”hyvä/paha, tosi/epätosi” –jaottelusta, vaan siitä että lähes kaikkiin visuaalisiin valintoihin liittyy latauksia, jotka on hyvä tunnistaa.
Ja kiitos Vilma&Konsta!
Vilma: Kuvittelin, että tuo lämpimässä vaatetuksessa treenaaminen liittyi kisojen läheisyyteen ja painosarjoihin, mutta saattoi olla liittymättäkin. Tai ehkä sillä vältetään vammautumista, who knows?